Arka asia monelle, ja ihan syystäkin.
Ennen ajattelin keskenmenon olevan pienempi asia mitä todellisuudessa on.
Sen takia haluan jakaa minun tarinani teille.
Jokainen mun läheinen tietää mun taustat sekä miten lapsirakas mä olen.
Oon haaveillut omasta perheestä niin kauan kuin muistan. Perheen perustaminen on mulle henkilökohtaisesti todella tärkeä asia.
Mä olen elämässäni epäonnistunut pahasti. Tai näin ainakin koen asiat olevan.
Olen "jo" 21 pian 22 vuotias vailla ammattia tai työpaikkaa.
Välillä musta tuntuu että musta ei ole mikskään eikä mulla ole tarkoitusta elämälle.
Tuntuu kun jokaisella olisi määränpää elämässä, tähän mennessä monella mun tutulla sekä monella mun ikäisellä on työpaikka tai jotain sisältöä elämässään mitä mulla taas ei ole.
Syyskuussa se kuitenkin tapahtui.
Sain jonkinlaisen tarkoituksen elämään.
Sain tietää että musta olisi tulossa äiti.... SIIS MUSTA?
Ette tiedä edes miten pitkään mä olen haaveillut asiasta.
Vihdoin sain jonkinlaisen tarkotuksen elämään. Mä tiedän että se työ on melkein se kaikkein tärkein elämässä, mutta mulle se tärkein asia on tulla äidiksi.
Hassultahan se kuulostaa, mä tiedän. Mutta enään mä en ollut se epäonnistunut ihminen vaan sain ihan oikeasti syyn jaksaa eteenpäin, syyn jaksaa paremmin. Syyn huolehtimaan itsestäni, sillä samalla sisälläni kasvoi jotakin.
Maailman paras tunne ikinä! Mä en ikinä ollut kokenut niin paljon iloa.
Me oltiin jo hetken puhuttu D:n kanssa perheen perustamisesta ja vihdoin se kävi toteen.
Mä aloin ekaa kertaa vuosiin pitää itsestäni huolta, sillä nyt sain myös syyn siihen.
Pitkään masentuneena, ei sitä jaksa enään huolehtia itsestään. Niin paljon vihaa kun on itseä kohtaab ei ole kunnioitustakaan. Tällä kertaa en enään voinut olla "itsekäs" vaan mun piti alkaa omaa hyvinvointiani myös miettimään, ja se oli paras tunne pitkään aikoihin.
Tosin kärsin todella pahoista pahoinvoinnista, mutta se ei haitannut sillä tiesin jotain hienoa kasvavan mun sisällä.
Samalla kun tunsin pitkästä aikaa eläväni, mun ystävät ja perhe myös sanoi miten mä hehkuin ihan eri tavalla ja näki miten onnellinen mä olin. Myös terapeutti kenen luona käyn puhumassa säännöllisesti sanoi että hän huomaa miten tärkeä ja iso asia tää mulle on, sillä mun ahdistukset ja masennus oli vähentynyt. Mä olin onnellinen.
Mä en tiennyt enään miltä se tunne tuntui... Tottakai mä olen onnellinen D:n kanssa, en mä sitä väitä. Olen tuntenut itteni taas ihmiseks kun löysin D:n mutta silti mun päässä käy ikäviä asioita jatkuvasti vaikka mulla olisikin se elämänkumppani vierelllä, eiköhäin jokainen masentunut tiedä mitä mä tarkoitan.
Neuvola käynnin jälkeen tuli selville että laskettu aika olisi 27.5.2017. Tottakai ultrassa tulisi asia paremmin selville, mutta kun raskausta oltiin yritetty ja olin kirjannut kierrot ylös sekä ovulaatio päivät joten tiedettiin aika tarkkaan koska pienokainen oli päässyt aluilleen.
 |
| Rv 12+6 |
Kohta saapui se päivä kun olisi ultraus.
Se päivä kun pääsen ekaa kertaa näkemään mun ja D:n pienokaisen.
Maailman hienoimman asian.
Päivä ennen ultrausta saavuin kurssilta kotiin, mulla oli ihme tunne vatsassa mutta ajattelin stressaavani vaan ultraa. Laitoin D:lle viestiä että nyt ei taida kaikki olla hyvin kun huomasin vessakäynnin yhteydessä että pyyhkiessä oli tullut ihan millin verran verta.
Heti hyvälle ystävälle viestiä ja kysyin kauhuissani mistäköhän mahtais johtua. Ystävä rauhotteli ja sanoi että hänelläkin on ollut samaa raskauden aikana että ihan normaalia se oli.
Seuraava päivä koittui, 18.11.2016.
Aamulla heräsin järkyttävään kipuun sekä verta alkoi tulemaan jo enemmän kun pisaran verran.
Pelkäsin jo pahinta.. Miten voi olla mahdollista että mun tuurilla ja vielä samana päivänä kun olisi ultra että mulle sattuisi keskenmeno?
Soitin kauhuissani neuvolaan ja sieltä sanottiin että kuulostaisi että keskenmeno olisi iskenyt.
En halunnut vielä uskoa asiaa. Ystäväni rauhoitteli minua vielä ja sanoi että ei pitäisi vielä hätääntyä ennen kun päästäisiin Jorviin ultrattavaksi.
Lopulta koittui se aika kun päästiin ultraan. Se koko aamu oli pisin aamu mitä olin ikinä kokenut. Niin paljon pelkoa heti herättyä.
 |
Ja se pelko kävi toteeks... Mulle todettiin keskeytynyt keskenmeno, sikiö vastasi viikkoja 10-11 vaikka olin rv 12+6. Oliko tämä oikeasti totta? Miksi juuri mulle? Olin sentään kantanut jo jotakin mun sisällä 3 kuukautta, kärsinyt pahoinvoinnista. Tunsin ekaa kertaa itseni onnelliseksi ja että mulla olisi jonkinlainen määränpää elämässä ja se vietiin multa pois. |
Nähtiin D:n kanssa ruudulla meidän enkeli. Monitorissa näkyi meidän pienokainen... Pienokainen kenen sydän ei enään sykkinyt. Pienokainen joka oli jo muutama viikko jo sitten "menehtynyt".
Mä en voinut uskoa sitä todeksi...
Tieto siitä vielä että mun pitäisi "synnyttää" kuollut sikiö ulos.
Mä en halunnut uskoa asiaan. Mutta se oli silti totta.
Seuraavana päivänä mun piti itse kotoa käynnistää tyhjennys.
Jos olisin tiennyt että olisin voinut pyytää kaavintaa tai tyhjennystä sairaalassa niin oisin tehnyt sen. Nimittäin en oo ikinä kokenut niin kovaa kipua mitä mä sinä päivänä jouduin kokemaan.
Aamulla herättyäni laitoin ensimmäiset käynnistys tabletit. Laiton jälkeen piti kestää noin tunnista kahteen kun tyhjennys alkaisi. Eli toisinsanoen synnyttäisin sikiön ulos, tabletit tuottivat supistuksia jotta kaikki saataisiin ulos. Tottakai sikiö tuli olemaan erittäin pieni että ei sitä voinut verrata millään tavalla " oikeaan synnytykseen". Mutta aivan samanlaiset supistukset oli kuin synnytyksessä, mutta ilman kivun lievitystä. Parilla panacodilla mun piti pärjätä.
Keskenmenon jälkeen mä en halunnut liikkua varmaan kahteen viikkoon asunnosta.
Mua ahdisti "ulkomaailma", jos kaupasta jotakin halusin niin laitoin D:n hakemaan. Myös äiti oli isona apuna ja pari kertaa tuli tekemään meille ruokaa, en ollut kykenevä tekemään yhtään mitään. Itkin päivät pitkät, en saanut unta. Masennus pahentui, ja tässä sitä ollaan sairaslomalla vaikean masennuksen takia.
Mä olen taas samassa vanhassa pisteessä.
Siinä tilassa kun mikään ei enään huvita, mä en enään jaksa olla iloinen. Jos oon niin se on aikalailla tekaistua. Mä olen pohjalla taas.
montakohtan kertaa joudun käymään pohjalla että tuun joskus pysymään vihdoin pystyssä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti