Mä mietin pitkään tätä tekstiä, kyyneleet vierien poskea pitkin kun ajattelen menneisyyttä. Menneisyyttä mitä ajattelin teille kertoa. Tässä on jo mennyt yli vuosi kun oon tänne kirjotellu, pikkuhiljaa ajattelin poistaa vanhat postaukset ja kirjotella tänne ihan uudella tyylillä, uusilla ajatuksilla sekä uutta kaiken puolin.
Tällä hetkellä on ollut todella paljon esillä henkilökohtaiset asiat mitä ihmiset on kirjottanut ja tällä hetkellä ajattelin itse kertoa omasta menneisyydestäni... Masennuksesta.
Masennus? Mikä masennus on? Voiko kaikilla olla se? Mistä masennus syntyy?
Näihin kysymyksiin ei ole sinänsä vastausta, me kaikki ollaan yksilöllisiä eli myös koetaan asiat eri tavalla. Jollakin on masennus jostakin mikä painaa mieltä, burnout työstressistä tai jostain muusta.
Mistä se kaikki siis alkoi mun kohalla?
Kaikki alkoi varmaan siitä kun pidemmän aikaan ollut jo vaikeeta, viime vuonna mulle riitti... Mä en vaan yksinkertaisesti jaksanu enään. Tein asioita mitä todellakin kadun jälkeenpäin, mä en oikeen tienny mitä tehä. Onneksi uskalsin kuitenkin omalle äidille sanoa että mä taidan tarvita apua, vaikka olihan se jo aika selvää että mä en yksin pärjäisi.
Sain viime vuonna kesällä diagnoosin "vaikeasta masennuksesta" en mä kuitenkaan ajatellu että mun tilanne ois niin paha.. Tai olihan se.
Mistä tää kaikki sitten alkoi? Alkua mä en osaa oikeen sanoa, mulla on elämäni aikana tapahtunut paljon asioita ja loppujen lopuks kaikki kasaantu, seinät kaatu päälle enkä enään nähnyt päivän valoa enkä toivoa huomisesta.
Mä olin nuorempana todellinen hurjapää, mulla alkoi kapinointi jo 11-12 vuotiaana.
Pikkuhiljaa tupakka tuli kuvioihin.. Rupesin alkoholia maistamaan, eikä se jäänyt siihen yhteen kaljaan ainostaan vaan välillä ihan suuriakin määriä.
Mä ihmettelen tänä päivänäkin mitä mun päässä on oikeen liikkunut!
12 vuotias on edelleen ihan lapsi, ja sitä lapsuutta pitää myös elää sillä se ei kestä pitkään. Mulla on koko elämä edessä kokeilla pikkuhiljaa uusia asioita, minkä takia just nuorena mun piti sekaantua "aikuisten" asioihin. Siinä noin vuoden mulla meni todella villisti, vanhempien tietämättä humalassa keskustassa keskellä yötä, valehdellen että on kylässä jonkun luona. Välillä jopa Helsingissä, mua ei mikään estänyt. Ne ajat on myös mulla menny jotenkin ihan ohi. Mä en oikeen enään edes muista aikoja mun nuoruudesta. Noin 13-14 vuotiaana mulla iski vatsakivut, en tiedä voiko se myös johtua siitä että mä olen omaa kehitystäni tuhonnut sillä alkoholilla ja muilla aineilla.
Lopulta mun koulu kärsi siitä että mä en enään päässyt koulussa käymään, musta tuli vuodepotilas. Multa loppu into kokonaan elämiseen, eihän kukaan jaksa kipuja päivittäin. Lopulta mä jäin 8 luokalla luokalle, mua ei kauheesti koulussa enään näkyny. Mut siirettiin sairaalakouluun Helsinkiin, mutta ei siitäkään mitään tullut. Kävin tooodella paljon lääkärissä mutta tuntu ettei mistään löydetty syytä kipuihin. Maksan kanssa oli välillä jotain mutta arvot palautu pikkuhiljaa kun olin jo hetken ollut kotona vuodepotilaana. Mä joudun kaikennäkösiin magneetti kuvauksiin, tähystykeen ja pari kertaa jouduin parista päivään viikkoon jäämään sairaalaan. Kerran jouduin viikoks jäämään sairaalaan, multa otettiin kaikennäköset testit päivittäin mutta ei kuitenkaan kerrottu mulle mitään. Lopulta kun koitti päivä että saisin lähetä kotiin lääkäri totesi mun äidille että koska mitään ei löydetty niin mulla ei luultavasti ole krooniisesti mitään vaan psyykiesti. Eli toisin sanoen sain lähettiin suljetulle..
You have to be fucking kidding me! SULJETULLE??
Mä huusin ja raivosin omalle äidille että hän suostui siihen että joutuisin sinne, kuitenkin kun alaikänen olin niin se oli vanhempien päätettävissä.. Mulle kävi miljoona asiaa mielessä. Onko mulla päässä vikaa? Pidetäänkö mua hulluna kun joudun suljetulle? Suljettuhan on kuitenkin hullujen huone. Tänä päivänä tietty ymmärrän oman äidin kannan, äiti halus vaan mun parasta...
Jouduin siis suljetulle... Siellä mä jouduin olemaan kuukauden ajan. Voin sanoa että aika ei ole koskaan menny niin hitaasti niin kun aika meni siellä. Suljettu. Hullujen huone, sitä se myös oli. Ovet oli suljettuna KOKOAJAN, eteisen ovesta ei päässyt ulos ilman avainta eikä ulko ovestakaan. Ikkunoissa oli kalterin tapaset jotta kukaan ei lähtis ikkunasta ulos, Yöllä heräs aina välillä siihen kun joku huus kun raivohullu, muutama kerta poliisit kävi hakemaan jonkun nuoren pois kun rupes riehumaan, jopa yks tyttö yritti itsemurhaa yön aikana. Ainoa positiivinen asia mitä muista on se että mun psykologia joka siellä suljetulla oli, oli miespuolinen henkilö suht.koht nuorehko ja todella komea! Mä mietin jo usein et nyt mulle tulee hullujen paperit kun joka kerta jäin ihan sanattomaks kun käytiin juttelemassa, sanat meni sekasin ja muutenkin tuijotin tätä henkilöä kokoajan.
Vihdoin koitti se päivä kun mä pääsin pois, tietty puhtain paperein. Monet hoitajat suljetulla ihmetteli minkä takia olin päätynyt suljetulle, eihän se ollenkaan mun paikka ollut. Muistan vielä sen päivän niin hyvin kun tuli vihdoin tapaaminen lääkärin kanssa joka oli laittanut lähetteen suljetulle. Lääkäri kyseli kuulumisia, miten siellä meni ja pyysi paperit suljetulta. Sinä hetkenä kun paperit ojennettiin lääkärin käteen ja lääkäri luki papereita hän jäi suu auki ja oli toodella pitkään hiljaa kun huomasi että tuli puhtaat paperit. Tuli semmonen fiilis että " siitäs sait ".
Ei kauan aikaan tästä sain uuden ajan lääkärille, multa tosin oli otettu kaikki mahdolliset kokeet eikä mitään löydetty joten tuntu niin turhalta käydä lääkärissä enään. Lääkäri totesi heti kun huomasi että kaikki kokeet otettu että olenko kokeillut e-pillereitä tai minipillereitä tai... Nimittäin tuli esille että mulla on joku hormonillinen vika eli toisin sanoen hormonin "vajaapuute". Siinä mä olin kärsinyt vatsakivuista yli 3 vuotta, joutunut käymään lääkäreissä enemmän kun muistan, otettu kokeita enemmän kun muistan ja käynyt suljetulla. Siinä ohella myös koulu kärsinyt kokonaan, jäin luokalle ja loppujen lopuks koulu jäi aika paljon välistä kokonaan mun kohalla.
Koska mulla oli ollut ihan pienestä asti jo kapinointi, olin erillainen kun oma sisko sekä tein vastoin vanhempieni tahtoa niin mun isällä oli todella vaikeaa hyväksyä mut. Mun isällä oli siis valitettavasti alkoholi ongelma.. Mä muistan kun ihan pienenä omat vanhemmat tappeli siitä kun isä joi paljon, monesti näin isän sammuvan jonnekin tai löyty rappukäytävästä. Uudet vuodet oli ne kaikkein pahimmat. Silloin jopa pari kertaa tuli raketista päälle kun oma isä ei tajunnut mistäkään mitään. Mua ja siskoa pelotti joka kerta todella paljon.
Monesti kun tulin koulusta kotiin isä oli jo todella humalassa, kun kukaan ei ollut kotona jouduin kokemaan väkivaltaa ja pahoinpitelyä. Koskaan isä ei kohdistanut väkivaltaa siskoani kohtaan koska hänhän oli se täydellinen tässä isän silmissä eikä tehnyt mitään virheitä. Kyllä kuitenkin välillä isä otti kovin ottein siskosta kiinni ranteista tai halasi alkoholin vaikutuksena ja sillon se halaus ei tunnu enään halaukselta kun halaus on vaan kovat otteet.
Tuli aika kun ulkopuoliset huomas mun mustelmat ja huonon olon.
Sosiaali puuttu peliin ja käski mun vanhempien erota tai joutuisin lastenkotiin koska mulla ei ollut hyvä olla kotona. Mua pelotti mennä kotiin.
Lopulta mun vanhemmat eros, jouduin usein kuulemaan syyttelyä omalta äidiltäni että mun takia he joutuivat eroomaan. Mun syy kaikki! Siltä se rupes pikkuhiljaa tuntumaan.
Mä jouduin laitokseen vuodeks, mut oli traumatisoitu sen verran pahasti että sosiaalin mielestä olisi parempi jos hetken lähtisin muualle ja kotona kerkeis asiat rauhottumaan.
Mä jouduin taas vaihtamaan koulua, jouduin sairaalakouluun Espooseen. Mä olisin uudestaan joutunut jäämään luokalle mutta rupesin lähestymään sitä ikää että saisin itse päättää kävisinkö peruskoulun loppuun asti vai lopettaisinko kokonaan, sillon opettaja päätti että koittaisin siinä vuoden aikana tehdä 8 ja 9 luokan samalla jotta multa ei jäis peruskoulu kesken. Siitä asiasta mä olen todella kiitollinen, ei täällä oikeen pärjää jos ei ole edes peruskoulun todistusta.
Mä rupesin seurustelemaan, tapasin upean pojan josta mä tykkäsin todella paljon!
Jess, oisko vihdoin se onni kääntynyt mun puolelle. Pääsin aina viikonloppuna kotiin laitoksesta, välillä pääsin vähän pitempääkin. Harvoin olin edes kotona vaan olin yötä poikaystäväni luona.
Mun mielestä ei tule koskaan katoamaan se viikonloppu...
Se viikonloppu mitä jouduin kokemaan. Se pahin asia mitä voi naiselle tapahtua..
Mun ensimmäinen "oikea" poikaystävä, mun ensimmäinen rakkaus. Se ilta kun mut raiskattiin. En tiennyt että kaiken kokemani jälkeen pystyisin tuntemaan enään niin paljon pahaa, niin paljon kipua ja surua. Mitä mä tekisin? Mä en päässyt lähtemään sieltä noin vain, jouduin odottamaan aamuun asti. Mä en ymmärrä miten ihminen joka sanoo rakastavansa, joka on se oma poikaystävä voi tehdä toiselle noin paljon pahaa. Kyllä mä olin joutunut kokemaan kovia otteita ja välillä myös lyöntejä poikaystävältä aina kun tuli vettä väkevämpää otettua. Mutta mä olin niin rakastunut ja olin sinisilmänen, olihan mun poikaystävälle kuitenkin diagnosoitu joku sairaus mihin liittyy vihaa mihin hän söi lääkkeitä jota sain kuulla hänen äidiltään. Annoin siis lyönnit olla, mutta tämä oli viimeinen tippa. Aamulla vihdoin kun pääsin lähtemään, itkin koko matkan kotiin. Olin hiljaa kun saavuin kotiin, en sanonut sanaakaan. Jouduin lähtemään takasin laitokselle, kenellekään en sanonut mitään. Itku kurkussa soitin ystävälleni asiasta, mutta miten mä sen asian kertoisin jollekin. Näköjään se jäi vähän epäselväksi kun ystävä ei ihan ymmärtänyt mitä mulle oli käynyt.
Mulla kävin usein mielessä, miksi juuri minä? Onko mussa jotain vikaa? Mikä mussa on että ansaitsen kaiken pahan? Ei siinä kauan mennyt niin kerroin asiasta yhdelle toiselle pojalle, ensimmäinen kenelle kerron asiasta. Hän käski minun poistaa yhteistiedot ja koittaa estää koko tämän henkilön. Me ruvettiin juttelemaan enemmän. Kuitenkin mulla oli todella vaikeaa luottaa kehenkään, mikä on mun mielestä ihan ymmärettävää. Tää miespuolinen henkilö oli yks kenet mä olin tuntenut ihan pienestä asti, tai tiennyt ainakin kuka hän on, kuitenkin "vanhempana" siinä teini-iässä tutustuttiin paremmin. Hän oli ite just eronnut tyttöystävästään.
Ei mennyt kauan niin ruvettiin seurustelemaan, todella ihana ihminen kaikin puolin.
Oli meillä ylä ja alamäet mitä jokaisessa suhteessa oli. Voin suoraan sanoa että vaikea ihminen olin, enhän mä sentään täysillä kehenkään luottanut ja siinä samalla oli itselläni todella huono itseluottamus. Yli vuoden seurustelun jälkeen hän lähti armeijaan, Hän muuttu kokonaan, näin mä sen ainakin näin. Todella herttasesta " mamman pojasta " muuttu enemmän "paha poika ". Eihän siitä mitään tullu, viikonloppusin kun hän pääs lomille niin mielessä oli vaan juominen ja piti olla ystävien kanssa. Minkä mä myös ymmärrän osittain mutta jos seurustelee niin kyllä mun mielestä voi myös sen oman tyttöystävän kanssa olla. Me erottiin.. Palattiin yhteen, ei se kauan kestänyt ehkä kuukauden. Siinä puolvuotta oltiin erossa,
Mä sain kuulla kaikilta miten hän pyörittelee naisia ja on mitä kenenki kaa. Eihän se asia mulle kuulunut, oltiin me kuitenkin erottu mutta pahalta se tuntui.
Kuitenkin kun Kirkkonummi on pieni paikka niin aina väkisin tuli nähtyä, pari kuukautta erosta ruvettiin taas vähän juttelemaan pikkuhiljaa. Ihan ystävinä nähtiin, aina välillä toistemme luona yökylässä. Tuli kevät, vappu lähestyi ja yhtäkkiä mulle oli aamulla tullu viesti " oon miettiny vähän asioita, pitäiskö yrittää uudestaan." Suoraan sanottuna mulla ei käyny edes yhteen paluu mielessäkään, sen verran hyvin ystäviä meistä oli tullu enkä halunnu sitä asiaa pilata. Kuitenkin pieni kipinä takaraivossa oli ja mietin että mikä ettei, annetaan vielä kerran mahdollisuus. Kaikki sujui todella hyvin, ei riitelyä ollenkaan. Mua kohdeltiin myös kun kukkaa kämmenellä, en antanu kuitenkaan kaikkea itestäni. Enhän mä siihen pystyis, sen luottamuksen pitää ansaita ja siinä kestää hetki. Ei se kauan kestänyt, tultiin molemmat siihen päätökseen että ei me kuuluta yhteen. Sovittiin että pysyttäis ystävinä, olihan se kuitenkin aiemmin toiminu sen verran hyvin. Viikon se ehkä kesti kun juteltiin vielä, kunnes hän yhtäkkiä rupes seurustelemaan toisen kanssa. Ei kauan erosta.. Paljon pyöri mielessä. Oliko hänellä toinen meidän suhteen aikana? Vai oliko se vaan niin että kemiat osu kohdalleen heidän kohdalla niin hyvin. Eihän sitä koskaan tiedä. Sen jälkeen yhteydenpito loppu kokonaan, ei me mitään ystäviä enään oltu. Mä olin yhtäkkiä hirvittävä ihminen, monesti mietin mitä mä tein väärin? Mutta toisaalta.. Ei mua pahemmin kiinnosta, menneet on menneet ja jos asiat on niin, nin antaa olla.
Pitkään mietin mikä mussa on vikana. Minkä takia tää kaikki tapahtuu mulle? Oonko naisena niin huono tai epämiellyttävä ettei mun suhteet kestä ja työnnän vaan kaikki pois. Tottakai syytin itteäni kaikesta kaiken kokemani jälkeen. Mulla oli jo puolvuotta menny todella huonosti, mä en nähnyt enään sitä elämän iloa elämisessä enkä oikeen muutakaan hyvää missäkään. Se oli se hetki kun mä kipeästi tarvitsin apua, mä en vaan yksinkertaisesti jaksanut enään!
Päivät meni aikalailla siihen että makoilin vaan kotona, en mä halunnu enkä jaksanu lähteä ulos. Mä halusin vaan olla itekseni. Mä sulkeuduin kokonaan, en mä edes jutellu hirveesti kenellekään. Mä en edes päästäny ketään mun lähelle, kukaan ei oikeen edes tienny että mikä mulla oli, en mä halunnu kenellekään sanoa mitään. Tuntu kun kaikki kaatuis vaan niskaan, mulla ei muutenkaan ollut mitään opiskelupaikkaa ei töitä ei mitään. Tuntu myös ettei ystäviäkään ollut, suoraan sanottuna ketään ei edes kiinnostanut mun vointi. Kyllä mulla meni myös lujaa, purkasin pahan olon alkoholin kautta. Kävin joka viikonloppu, perjantaina ja lauantaina baarissa. En juonut pieniä määriä vaan olin ihan sekasin. Pahinta oli se kun rupesin sekakäyttämään, alkoholia ja vahvoja lääkkeitä. Monesti tuli riideltyä läheisten kanssa. Musta tuntui että olin pilannut mun elämäni, eikä mulla ollut oikeen mitään enään.
Siitä pikkuhiljaa kun pääsin puhumaan mun pahasta olosta jollekin mun juonnin määrä myös vähenty. Mä rupesin näkemään vähän toivoa mun elämässä.
Rupesin juttelaman yhen upean mieshenkilön kanssa, hänet tiesin ennestään mutta en tuntenut.
Mä muistan vielä sen hetken kun nähtiin ensimmäistä kertaa kahdestaan, sen pienen hetken.
Mä näin ihmisen keneltä hehku ilo ja onnellisuus, joku joka sai mut oikeesti hymyilemään ja nauramaan. Mä en kuitenkaan päästäis ketään mun lähelle helposti. Ruvettiin näkemään useammin, kyllä mulla alkoi kiinnostus tulemaan ja huomasin hänestäkin että hän oli kiinnostunut. Mä en kuitenkaan uskaltanut päästää ketään mun lähelle ja rupesin työntämään hänet pois vähitellen. Se ei kuitenkaan onnistunut sillä puolvuotta myöhemmin ruvettiin seurustelemaan. Mä olin onnellinen, todella onnellinen. Mulla oli ihminen mun vierellä joka oikeasti ja aidosti piti musta! Mä en kuitenkaan uskonut asiaa todeksi ja mulla on se paha tapa kun jostakin tykkään työnnän sen ihmisen pois mun luota.. En tiedä mikä siinä on. Mulle iski se paha olo taas mitä mulla oli ollut ennen suhdetta, en mä ollut edes oikeen kertonut että mulla oli masennusta. Pikkuhiljaa asia selvisi ja hän tuki mua todella paljon, oli aina siinä vierellä vaikka mikä oli.
Tällä hetkellä ollaan kuitenkin erottu aikoja sitten, mistä mä en todellakaan ole katkera. Vaikka upea ihminen on kaiken puolin, mä sain mun tuen ja turvan tästä ystävästä. Mä voisin jopa sanoa että parhaan ystävän. Me ollaan todella läheisiä edelleen, ollaan yhteyksissä ja mä saan purkaa mun pahaa oloa jollekin.
Mitä tähän päivään tulee.
Jokainen päivä on taistelua mun kohdalla. Mä voin huomattavasti paremmin mitä vuos sitten.
Mulla on tällä hetkellä upea työ mistä mä tykkään sekä ne tärkeimmät eli mun läheiset ystävät mun vierellä. Ei se paha olo silti hävi tosta noin vaan, kyllä se siellä takaraivossa silti on.
Mutta mä koitan miettiä pelkkää hyvää tulevasta ja nään myös upean tulevaisuuden itselleni.
Mä olen sulkeutunut ihminen, en mä silti näytä sitä päälle päin. Musta on myös tullut kokemani jälkeen hiljainen ja ujo. Mä en tuu päästää ketään mun lähelle helpolla, siihen tulee menemään aikaa.
Mitä mun isään taas tulee, me pikkuhiljaa tässä ollaan korjaamassa meidän välejä. En tuu tietenkään koskaan antamaan mun menneisyyttä anteeksi, mutta mä olen nähnyt muutosta mun isässä mitä mä arvostan!
Mä mietin pitkään uskaltaisinko juklaista tän tekstin tänne..
Kuitenkin myös tuntemattomat näkee tän, arvosteluja varmasti tulee. Mutta mä sanon tän teille,
taistelkaan ite koko elämänne ajan ja yrittäkään silti parhaanne näyttämättä että voitte huonosti. Mulla on rankka menneisyys, mä olen käynyt pohjalla mutta tästä ei voi muuta kun vaan nousta ylös. Se vie kyllä aikaansa, mutta mä olen aika hyvin päässyt jo kuoapasta. Mä näen jo sen elämisen ilon. Mä en itke enään itteäni uneen, mä en tarvitse enään käyttää unilääkkeitä.
Mä tunnen samalla kun myös surua niin iloa ja onnellisuutta. Sitä mä en ole pitkään aikaan kokenut. Tästä ei voi muuta kun nousta!
Mä mietin alussa että mistä mun masennus alkoi. Mä kerroin aika paljon mun menneisyydestä.
Ihan pienestä tytöstä lähtien sain kokea sen kun mua ei huomioitu, mun siskon perään aina kyseltiin ja sisko vietiin aina reissuihin. Mä joudin kokemaan perheväkivaltaa, tönimistä, lyömistä ja lujasti kiinni ottoa. Mä jouduin kokemaan monet vuodet sairaalareissut, suljetulla olemista, raiskatuksi tulemista... Mä olen silti tässä vielä, vaikka mulla on silti perhe takana joka pelkää päivittäin mun puolesta.
Mä kuitenkin haluan jakaa tän teidän kanssa koska jokaisella meillä on tarina takana, oli se sitten hyvää tai pahaa. Sen takia mä en siedä kritisointia toisista niin kauan kun toisen tarinaa ei tunne, eikä toisen polkua ole kulkenut. Se on eri asia jos toinen on tehnyt jollekin jotain, mutta muistakaan ihmiset hyvät niin kauan kun joku ei ole tehnyt teille pahaa niin älkään uskoko niitä huhuja ja älkään puhuko pahaa toisten selän takana!
Nauttikaan jokaisesta hetkestä,
jokainen teistä on kultaa arvokkaampi ja mahtavaa marraskuuta teille kaikille :)
